Autonomia uhattuna (60 päivää kokeeseen)

Tänään:

1. Tein loppuun eiliset muistiinpanot.
2. Luin Suomen historian pikkujättiläisestä sivut 545-587 (Uhattu autonomia, Uhkan väliaikainen väistyminen ja Autonomian menetys, itsenäisyyden sarastus)

Itsearviointia / Opiskelun pohdintaa:

• Tänään annoin itselleni luvan opiskella vähän vähemmän. Sain sarjakuvastripin valmiiksi kilpailuun! Huomenna yritän opiskella ahkerammin. (tosin illemmalla on menoa :/) Toivon, ettei pieni viivytys kostaudu. 
• Tämän päivän mustiinpanot jäivät taas huomiselle. Muistiinpanot olisi kyllä hyvä tehdä samana päivänä, mutta nyt on vaikea päästä takaisin normaaliin rytmiin.
• Normaaleista rytmeistä puheen ollen: yritän pitää tämän päivityksen lyhyenä, koska unirtymi pitäisi viimein saada korjattua. Tehdään siis vain nopea pikakertaus. Juup, ei oikein onnistunut. :D

 

 Suomen autonomian kapeneminen 1890-1817

Suomen autonominen asema ei aina ollut helppo eikä totaalinen, mutta maassa oli ollut kohtuullisen rauhallista Venäjän vallan aikana. 1800-luvun jälkipuoliskolla maassa alkoi kuitenkin pikku hiljaa kipinöidä kansalaisten herätessä vaikuttamaan, ja kun Venäjä suuntasi yhdentämistoimet Suomea kohti vuosisadan lopulla alkoi maiden välillä katkera kiista, joka johti lopulta Suomen itsenäistymiseen.

Aleksanteri III

On monia syitä sille, miksi Venäjän suhtautuminen Suomeen muuttui. Kasvava venäläinen nationalismi oli suhtautunut Suomen asiaan nyrpeästi jo 1860-luvulta lähtien. "Isovenäläisten" osuus keisarikunnan väestöstä pieneni, ja lisäksi nationalismin avulla saatettiin ohjata huomio pois maan ongelmista. Venäjän ulkopoliittinen tilanne heikentyi vuosisadan loppua kohti - sitä uhkasi lännessä kolmiliitto ja etelässä Turkki ja Englanti. Suomi oli Pietarin turvallisuuden kannalta merkittävä, mutta sen riippumattomuus ja kulttuurillinen erilaisuus Venäjästä aiheutti epäilyjä Suomen uskollisuudesta. Suomalaiset olivat jo aiemmin vastustaneet asevelvollisuutta ja maksoivat sen sijaan vuosittain Venäjälle sotatarpeisiin. Venäjän turvallisuus vaati Suomen aseman uudelleenarviointia.

Aleksanteri III (keisarina 1881-1894) pyrki pääosin jättämään Suomen rauhaan. Hän antoi kuitenkin 1890 postimanifestin, joka siirsi Suomen postilaitoksen Venäjän alaisuuteen. Suomalaiset protestoivat, mutta keisari ei taipunut. Samoihin aikoihin syntyneet suunnitelmat tulli- ja rahalaitosten yhdistämisestä eivät kuitenkaan vielä toteutuneet. Nikolai II tuli keisariksi 1894 - heikkotahtoinen itsevaltias oli helposti neuvonantajiensa ohjattavissa. Suomen kenraalikuvernööriksi asetettiin Nikolai Bobrikov ja tsaari hyväksyi tämän kymmenenosainen toimintasuunnitelman, jossa mm. suunniteltiin virkojen avaamista venäläisille.

Nikolai III

Senaatti torjui samoihin aikoihin sille annetun asevelvollisuuslakiesityksen ja alkoi kehitellä omaansa, missä se Bobrikovin silmissä ylitti valtuutensa. Osittain tähän liittyen keisari hyväksyi ns. helmikuun manifestin, joka aloitti ensimmäisen sortokauden (1899-1905). Manifestissa annettiin ohjeet yleisvaltakunnallisten lakien säätämisestä. Näihin säädyt saivat antaa lausunnot, mutta niistä päätettiin Venäjällä. Vaikka manifesti ei todellisuudessa merkinnytkään suunnatonta muutosta Suomen asemaan, sitä vastaan reagoitiin Suomessa vahvasti ja se koettiin jopa valtiokaappauksessa. Senaatti lähetti keisarille kirjelmän, säätyjen puhemiehet matkustivat Pietariin ja viidensadan lähetystö lähti viemään suurta adressia keisarille, mutta keisari ei ottanut heistä ketään vastaan. Suomessa oltiin perinteisesti pidetty keisaria suuressa arvossa, mutta tämän suhtautuminen lähetystöihin aiheutti Suomessa turhautumista ja halveksuntaa. Myöskään ulkomaiden yritykset puolustaa Suomea (mm. kulttuuriadressi) eivät tuottaneet tulosta, vaan päinvastoin ärsyttivät venäläisiä, joiden mielestä kyseessä oli maan sisäinen asia.

Bobrikov

Vuoden 1900 postimanifesti vaadittiin Suomessa käytettävän venäläisiä postimerkkejä, ja saman vuoden kielimanifesti määräsi venäjän ylimpien virkojen virkakieleksi ja lisäsi sen opetusta. Uusi asevelvollisuuslaki 1901 määräsi suomalaiset kutsuntoihin, mutta niistä kieltäydyttiin laajasti. 1903 Bobrikov sai diktaattorin oikeudet, ja sen myötä oikeuden karkoittaa ihmisiä maasta, erottaa viroista, lakkauttaa sanomalehtiä ja sulkea yhdistyksiä.

Suomalaisten näkökulmasta sortokausissa oli kyse venäläistämisestä, ja siinä uhattiin paitsi Suomen autonomista asemaa myös Suomen kansaa. Venäjän näkökulmasta toimissa oli kyse ensisijaisesti valtakunnan hallinnollisesta (mutta myös henkisestä) yhtenäistämisestä ja turvallisuuspoliittisesti välttämättömistä uudistuksista.

Suomalaiset reagoivat muutoksiin eri tavoin, vaikka kaikki olivat niitä vastaan. Ensinnäkin siirtolaisuus lisääntyi (erityisesti asevelvollisuuslain vuoksi). Vanhan kieliriidan aikaiset puolueetkin sopeutuivat uuteen tilanteeseen. Fennomaanit jakautuivat vanha- ja nuorsuomalaisiksi. Vanhasuomalaiset puolsivat myöntyväisyyspolitiikkaa, jonka mukaan tärkeintä oli välttää erottamiset virasta ja säilyttää suomen kieli. Ahdistavat hallinnolliset muutokset voisi aina perua, mutta kadonnutta kulttuuria ei löydettäisi takaisin. Enemmistönä myöntyväisyyttä kannattivat vain papisto. Nuorsuomalaiset taas yhdistivät voimansa ruotsinmielisten kanssa ja muodostivat "perustuslailliset", jotka kieltäytyivät taipumasta muutoksiin. Osa perustuslaillisista oli ns. "aktivisteja", jotka hyväksyivät terrorin vaikuttamisen keinona ja suunnittelivat aktiivista vastarintaa.

Tilanne helpottui vuonna 1905, jolloin Venäjän tappio sodassa Japnia vastaan sekä yleisistä epäkohdista johtuva tyytymättömyys johtivat Venäjällä suurlakkoon, joka levisi myös Suomeen. Lakko oli Suomessa epäyhtenäinen ja jatkui vielä hallituksen myöntymisen jälkeen työläisten toimesta, mutta johti siihen, että helmikuun manifestin mukaiset asetukset kumottiin. 1906 eduskuntauudistus muutti dramaattisesti Suomen poliittista kenttää kymmenkertaistamalla äänioikeutettujen määrän ja luomalla 200 jäsenen eduskunnan. Toiveet olivat Suomessa korkealla. Keisarilla oli tosin valta hajottaa eduskunta, ja hän käytti tätä oikeutta liberaalisti. Myös puolueiden väliset ristiriidat johtivat siihen, ettei eduskunta saanut paljoa aikaan.

Venäjän levottomuudet johtivat keisarin vallan kaventumiseen: tärkeimmäksi Venäjän politiikan tekijäksi nousi ministerineuvosto ja pääministeri. Olot Venäjällä vakiintuivat ja muutokset Suomessa alkoivat taas. Mm. suomalaisen työväestön osallistuminen bolsevikkien Viaporin kapinaan herätti epäluuloa Suomea kohtaan. Yleisvaltakunnallisten lakien säätämisestä päätettiin jälleen, ja eduskunnan vastustettua päätöstä tämä hajoitettiin jatkuvasti, johtaen erityisesti työväestön katkeroitumiseen. Myös asevelvollisuuskysymyksen ratkaisemiseen painostettiin, ja vuoden 1914 yhdenvertaisuuslaki antoi venäläisille lisää oikeuksia Suomessa.

Ensimmäinen maailmansota kiristi tilannetta Suomessa entisestään erinäisin sodanaikaisin rajoituksin ja pula-ajoin, vaikka Suomen maaperällä ei sodittukaan. Toisaalta varustustyöt tarjosivat hyviä työpaikkoja. Suomessa tähyiltiin länteen avun toivossa, ja Saksa suostuikin kouluttamaan suomalaisia mahdollisen vapaussodan varalle. Tuhansia miehiä kaikista yhteiskuntaluokista lähti Saksaan sotilaskoulutukseen, ja heidän merkityksensä 1918 sisällissodassa ja sen jälkeen Suomen armeijassa oli suuri.

Epäselväksi jääneet asiat:

• s. 583: jääkäriliikkeeseen vaikuttanut "alueiden historiallinen traditio" ja "poliittiset ja taloudelliset vaikuttimet"?
• Suomi väliaikaisen hallituksen alla ja itsenäistyminen (kirjan kuvaus jotenkin outo.)