Roomasta renesanssiin: Rooman valtakunnan "tuho"

"Rooman valtakunnan tuho" on monesta syystä ongelmallinen ilmaus, eikä vain siksi, että itäinen keisarikunta jatkoi eloaan läpi keskiajan. Muutos Länsi-Roomasta ja varhaiskeskiajan Eurooppaan ei ollut yhtäkkinen, vaan hitaan kehityksen tulos, vaikka jotkut tapahtumat (kuten Rooman hävitys 410 ja erityisesti Länsi-Rooman lapsikeisari Romuluksen syökseminen vallasta ostrogoottien toimesta 476) ovat varsinkin symbolisesti merkittävia ja maailman muutoksen osoittavia. Monilla tavoilla varhaiskeskiaika oli myöhäisantiikin perillinen: kartanotalous, siirtyminen vanhasta laillisesta orjuudesta käytännön maaorjuuteen ja perinnöllisiin ammatteihin, alueiden sirpaloituminen ja vallan jakautuminen paikallisille toimijoille sekä kirkon merkityksen kasvaminen suhteessa valtioon alkoivat kaikki kehittyä Länsi-Rooman valtakunnassa.

200-luku oli Roomassa monin tavoin epävakaata aikaa. 100-luvun lopulla rutto oli alkanut aiheuttaa väestökatoa, ja sisäiset valtataistelut, kapinayritykset ja kansainvaellusten alkaminen loivat valtakuntaan monenlaisia paineita, jotka ilmenivät muun muassa kulttuurin taantumisena ja taloudellisina ongelmina sekä mahdollisesti uskonnollisen suvaitsemattomuuden lisääntymisenä. Valloitussotien loppuminen johti inflaatioon ja köyhtymiseen, ja valtakunnan varoja söi jatkuva tarve puolustaa rajoja. Verotus monimutkaistui ja kasvoi, maaseutu alkoi autioitua ja väestön määrä jatkoi vähenemistään. Vuosisadan lopulla Diocletianuksen perustama tetrarkkihallinto jakoi valtakunnan neljään osaan, jotka kaksi "pääkeisaria" ja "apukeisaria" jakoivat keskenään. Diocletianus yritti parantaa myös valtakunnan hallintoa mm. asettamalla tuotteille ja palveluille hintakattoa - tämä johti joidenkin tuotteiden katoamiseen sekä keinotteluun. Yhtenäistetty ja ankarampi verotus sitoi ihmisiä yhä enemmän kotiinsa, ja aloitti kehityksen kohti maaorjuutta.

Diocletianuksen jälkeisistä valtataisteluista voittajaksi selvisi 300-luvun alussa Konstantinus. 300-luvulla Rooma koki uuden kukoistuskauden: ajalta on jäänyt taidetta ja luksusesineitä, ja Konstantinuksen toimesta alettiin rakentaa Konstantinopolia. Kristittyjen vainot loppuivat ja kirkko alkoi tehdä yhteistyötä valtion kanssa ja kasvattaa vaikutusvaltaansa. Verotus jatkui kuitenkin ankarana, ja senaattorit joutuivat yhä pakolla ottamaan vastaan korkeita virkoja ja maksaa niiden kustannuksista. Senaattorit alkoivat muuttaa pois Roomasta valtakunnan itäosiin ja maaseutukartanoihin.

Konfliktit "barbaarien", kuten visigoottien kanssa jatkuivat. Rooma teki rajoilleen työntyvien kansojen kanssa sopimuksia, mutta ne eivät aina käytännössä onnistuneet, ja esimerkiksi valtakuntaan laillisesti päästetyt mutta nälänhädän armoille jätetyt visigootit aloittivat kapinan. Rooman armeijassa oli vanhastaan paljon germaanisia sotilaita, jotka alkoivat kuitenkin olla turvallisuusriski. Kansainvaellusten ongelmien paikallinen luonne loi lisäksi mielipahaa idän ja lännen välillä - itä koki lännen avun liian vähäiseksi.

Keisarin kuoltua 395 Rooma jaettiin lopullisesti kahteen osaan hänen alaikäisten poikiensa kesken. 400-luvulla germaanisten kansojen eteneminen rasitti erityisesti läntistä valtakuntaa, ja se alkoi pikku hiljaa menettää alueitaan itsenäisille kuningaskunnille. Levottomat olot johtivat kaupankäynnin taantumiseen. Idällä oli samoin omat ongelmansa, joista se kuitenkin selvisi lopulta yhtenäisenä.