Heikki Mikkelin ja Antony Beevorin luennot

Tälle päivälle osui historiantutkimuksen johdantokurssin vierasluento sekä Briteistä vierailevan Antony Beevorin yleisöluento. Näistä jälkimmäisestä keskittymiskykyni oli jo harmittavan heikko, mutta nautin molemmista luennoista.

Prof. Mikkelin luennolla mainittu
Kari Immosen kirja Historian läsnäolo

Professori Heikki Mikkeli käsitteli lyhyesti luennossaan omaa uraansa - hän mm. kiinnostunut kansallivaltioiden rajat ylittävästä historiankerronnasta, on kirjoittanut kirjan Euroopan idea (vastauksena 90-luvun alun Eurooppa-keskusteluun Suomessa), ja on ensi periodissa vetämässä Eurooppalaisia kysymyksiä -kurssin - sekä ajatuksiaan siitä, mitä historian tutkiminen on.

Professori Mikkeli itse kuvaili näkemyksiään "konstruktivistisiksi"(?) ja korosti, ettemme voi saavuttaa mitään absoluuttista totuutta tai objektiivisuutta, vain luoda keskenään keskustelevia tulkintoja menneisyydestä jääneistä lähteistä (ei edes menneisyydestä sinänsä, sillä siihen meillä ei ole enää mitään mahdollisuutta palata). Hän kritisoi myös ajatusta historioitsijan "itsensä kuolettamisesta", siitä, että historian tutkijan tai opiskelijan pitäisi pyrkiä olemaan ulkopuolinen ja ei-affektiivinen menneisyyden tarkastelija. Toisaalta hän tuntui kuvaavan menneisyyttä hyvin erillisenä nykyisyydestä - ajatus jostain yleisestä, yhteisestä ihmisyydestä ei vaikuttanut häneen vetoavan, eikä myöskään historian ymmärtäminen yhtenäisenä jatkumona (mikä tuntui omituiselta, sillä eikö kykenemättömyytemme objektiivisuuteen sekä eri kulttuurien erilaisuus perustu nimenomaan historiaan?) Hän esitti myös menneisyyden tutkimisen ikään kuin vieraan kulttuurin tutkimisena (ja siten myös tapana ymmärtää omaa kulttuuriamme ja paikkaamme siinä). Hän rohkaisi myös poikkitieteellisyyteen (on kirjoittanut aiheesta kirjan) ja historian merkityksen pohtimiseen omalla osallamme.

Itse en ole vielä ihan varma mitä ajatella. Olen itse viime aikoina pohtinut historiantutkijan objektiivisuutta (tai sen puutetta) ensin yleisesti kirkkohistorian, sitten Verschuren-projektin, ja nyt viime viikolla historiantutkimuksen johdantokurssin parissa (johdantokurssilla on käyty tutkimusprosessia, ja siihen liittyen tuli puhetta mm. itsekritiikistä, omien ennakko-oletusten kyseenalaistamisesta, objektiivisuuteen pyrkimisestä ja sen vaikeudesta, hypoteesien laatimisesta ja niiden korjaamisesta yms.). Professori Mikkelin näkemykset objektiivisuudesta loppujen lopuksi mahdottomana pyrkimyksenä natsaavat niihin näkemyksiin, joihin olen itse päätynyt. Myös jotkut hänen muista pointeistaan (kuten tuo historian tutkimus = kulttuurin tutkimus, ja historian tutkijan välttämättömästä roolista osa historiaa) saivat minut palaamaan joihinkin aiempiin, häilyviin mietintöihiini siitä, voiko kulttuuria todella ymmärtää olematta osa sitä. Olenko minä, Suomessa asuvana katolilaisena, paras vai huonoin ihminen tutkimaan katolisen kirkon historiaa Suomessa? Kumpaakin kantaa voisi perustella.

Toisaalta professori Mikkelin hieman ehkä vähättelevät puheet totuudesta ensi alkuun epäilyttivät. Hän tosin korosti, ettei hänen näkemyksensä pidä tulkita totaalisena relativismina, mutta hän korosti eri tulkintojen ja eri (ehkä osittain ristiriitaistenkin) näkemysten rinnakkaiseloa. Tuokin ajatus vetoaa minuun jonkin verran (olen viime aikoina miettinyt, että ainoa tapa päästä lähellekään objektiivisuutta on juuri se, että esittelee niin monta eri näkökulmaa ja tulkintaa kuin mahdollista, ja tutkii tapahtumien sijasta vain sitä, miten nämä tapahtumat on kommunikoitu, selitetty ja käsitetty eri henkilöiden tai yhteisöjen tapauksessa), mutta itse korostaisin kuitenkin sitä, että on olemassa yksi objektiivinen totuus (vähintäänkin tapahtumien, niiden syiden ja vaikutusten tasolla -mielestäni myös moraalisella tasolla, mutta se ei kuulu historiantutkimuksen piiriin) vaikka me emme sitä voisikaan määrittää.