Roomasta renesanssiin: antiikin kirjallinen kulttuuri ja koulutus ja Rooman valtakunnan uskonto

Viime viikon kaksi Roomasta renesanssiin -luentoa käsittelivät kulttuuria, koulutusta ja uskontoa erityisesti Rooman valtakunnassa.

Ensimmäisessä luennossa erityisen mielenkiintoisena pidin Rooman "kreikkalaistumista" käsitteleviä osia (tähän palattiin myös uskonto-luennossa). Oraalinen perinne oli tietenkin kaikissa kulttuurissa alkujaan tärkeää, mutta retorisella kulttuurilla oli erityiset juuret Kreikassa, josta sen oppi-isät ja retoriikkakoulut olivat lähtöisin. Roomalaisia retoriikan merkkinimiä oli muiden muassa Cicero. Kreikkalainen kirjallisuus ja runous sekä esteettiset arvot vaikuttivat paljon myös Rooman kulttuuriin.

Rooman kreikkalaistumisen taustalla olivat paitsi Rooman idän valloitussodat ja sen myötä länteen viedyt oppineet orjat, myös kaupankäynti - jo ennen valloituksia Roomalla oli kontakteja Kreikkaan, joten mielikuva Rooman yhtäkkisestä kreikkalaistumisesta ei nykytutkimuksen perusteella pidä paikkaansa. Roomassa ei myöskään sokeasti ihailtu kreikkalaisuutta, ja eliitti jakautui "filhelleeneihin" ja niihin, jotka suhtautuivat varauksella vieraan kulttuurin tuontiin. Erityisesti teatteriin suhtauduttiin epäilevästi - siinä missä kreikassa näyttelijän virka oli arvostettu (ja näytelmäkirjailijat saattoivat itse näytellä näytelmissään), Roomassa se ei sopinut kansalaiselle. Kreikka oli kuitenkin hyödyllinen kieli oppia, ja 100-luvun loppuun mennessä eKr. roomalaisen oli jo täysin hyväksyttävää tukea ja harrastaa idästä ammentavaa kulttuuria.

Toisessa luennossa käsiteltiin Rooman valtakunnan uskonnollista kehitystä, loppua kohden painottaen erityisesti kristinuskon leviämistä ja suhdetta ympäröivään kulttuuriin. Mielenkiintoisena näkökulmana voisin nostaa esiin vanhan rooman uskonnollisuuden vertaamisen uudempiin, ns. "mysteeriuskontoihin". Perinteinen roomalainen uskonto oli polyteististä, ja siten verrattain avointa, sillä valloitettujen alueiden jumalia voitiin (viranomaisten toimesta - ei-virallisesti hyväksyttyjä kulttien tuomista Roomaan ei katsottu hyvällä) ottaa osaksi roomalaista uskontoa. Jokaisella kaupungilla oli omat suojelusjumalansa, ja lisäksi valtakunnalla oli virallinen kalenteri, johon kuului uskonnollisia juhlia. Perheillä oli myös omat kotijumalansa. Rooman kansalainen syntyi siis valtakunnan uskonnolliseen yhteisöön ja sen tiettyyn osaan. Uusien, idästä ja etelästä peräisin olevien kulttien yksi suuri ero vanhaan uskontoon olikin, että niihin ei synnytty, vaan liityttiin. Pienet kulttiyhteisöt ja päivittäiset, yksityiset palvontamenot olivat samoin roomalaisille vieraita ilmiöitä - perinteisen uskonnon riitit suoritettiin aina ulkona kaikkien nähtävillä, ja niitä oli yleensä vain harvoin, juhlapäivien yhteydessä. Uudet kultit - ja kristinusko - korostivat hengellistä ja kuoleman jälkeistä elämää, kun taas roomalainen uskonto oli tiukemmin sidottu "tämänpuoleiseen", eikä hakenut jumalten apua kuin käytännön huolissa.

Rooman viranomaisten suhtautuminen uusiin kultteihin olikin aluksi epäileväistä, vaikka vainot olivatkin kohtuullisen harvinaisia. Epäluuloa herättivät pienten uskonnollisten yhteisöjen sulkeutuneisuus ja tuntemattomat rituaalit (mitkä johtivat villiin spekulaatioon orgioista, kannibalismista, ihmisuhreista...), yhteisöjen sisäinen tasa-arvo, sekä kristittyjen tapauksessa kieltäytyminen uhraamasta kesiarille, mistä oli tullut uskollisuuden osoitus Rooman valtakuntaa kohtaan. Lopulta kristinusko kasvoi kuitenkin merkittävimmäksi uudeksi uskonnoksi, ja valtasi hiljalleen alaa vanhalta roomalaiselta uskonnolta, kunnes 300-luvun loppupuolella pakanauskonnot kiellettiin kokonaan.