Historiantutkimuksen johdantokurssi: Mitä historia on?

Tänään oli historiantutkimuksen johdantokurssin ensimmäinen varsinainen luento lehtori Kari Saastamoisen pitämänä.

Yksi keskeisistä käsittelemistämme aiheista oli, mitä sana "historia" on eri aikoina tarkoittanut. Kreikan sana merkitsi antiikin aikana tutkittua/selvitettyä tietoa yleisesti (vastapainona esimerkiksi runoudelle), ja sellaisena se säilyi pitkään - "luonnon historiasta" (luonnontieteisiin viitatessa) puhuttiin ainakin 1600-luvulle asti. 1700-luvulla tapahtui (ainakin historioitsia Reinhart Koselleckin mukaan, jonka ajatuksia iso osa luennosta esitteli) suuri muutos siinä, miten historia sanana ja asiana käsitettiin. Edistysajattelu paitsi erotti nykyisyyden entistä selkeämmin menneestä (nykyisyys on parempaa), alkoi myös tarkastella menneisyyttä yhtenäisenä, nykyisyyteen johtavana kehityskulkuna. Siinä missä historian yksikkömuoto oli aiemmin tarkoittanut jotain tiettyä kertomusta menneisyydestä (joiden kokoelmaa kutsuttiin "historioiksi"), nyt se alkoi merkitä menneisyyttä kokonaisuudessaan. Historiasta tuli myös yhä enemmän ihmisen toiminnan subjekti, jonka nimissä saatettiin toimia ja johon ihmiset tiedostivat voivansa vaikuttaa. Myös historian periodisointi eli jakaminen eri aikakausiin juontaa juurensa erityisesti 1700-luvulta.

Reinhart Koselleck (1923-2006)

1700-luvun lopun ja 1800-luvun "historismi" oli minulle ihan uusi mutta luennon perusteella hyvin tärkeä asia. Saksassa syntynyt näkemys historiasta korosti, että kaikki inhimilliset ilmiöt ovat historiallisia, ja siispä niitä voi ymmärtää todella vain historian avulla. Pitkälti näiden historistien ajatteluun perustuu moni modernin historiantutkimuksen ajatuksista: se, että menneisyyttä pyritään ymmärtämään sen oman ajan luomassa kontekstissa ja että historian ymmärtäminen nähdään myös oman maailmamme muovautumisen ymmärtämisenä tulee historismista. (Ja jo siinä on näkyvissä nykypäivään asti jatkuva jännite "nykyisyyden ymmärtäminen menneen kautta" ja "menneisyys on täysin eri maailma kuin nykyisyys" -ajatusten välillä.) Historismin implikoima kulttuurirelativismi (jos kaikki on historiallista, niin eikö kaikki ole täysin ajasta ja paikasta riippuvaa?) johti 1900-luvun "historismin kriisiin", jossa ajattelu sai myös nimensä.

Olen pitkään pitänyt eri aikojen maailmankuvien/-käsitysten tutkimisesta, ja tällainen "miten historia on eri aikoina ymmärretty" -teema osuu siihen täydellisesti, joten istuin tänään oikein iloisena luennolla. Toisaalta historia-käsitteen ja -ilmiön pohdiskelu tuntuu myös itsessään mielenkiintoiselta. Luennon lopuksi syntyi kysymysten kautta jo vähän keskustelua mm. edistysajattelutyyppisen historiankirjoituksen ongelmista ja (mitä tärkeämpää) sen syistä. Lehtori puhui vähän siitä, miten historian "tarinallistaminen" johtaa hyvin helposti "väjäämätön kehityskulku kohti nykyisyyttä"-tyyppisiin kertomuksiin (mikä on kouluajoilta varmaan monelle tuttua).

Johdantokurssilla meille on annettu ns. "mummotehtävä", jonka tarkoituksena on kirjoittaa henkilöhistoria jostakusta vanhemman sukupolven ihmisestä haastatteluja ja vähän mahdollisuuksien mukaan kirjallisia lähteitä käyttämällä ja asettaa tämän yksittäisen ihmisen kokemukset (ja niiden analyysi) onnistuneesti laajempaan historialliseen kontekstiin. Tyypillisesti työ tehdään omasta perheenjäsenestä, mutta periaatteessa kyseeseen voi tulla kuka tahansa, myös edesmennyt ihminen. Yritän tässä valita kahden kandidaatin välillä, josta yksi vähän koettelee tehtävänannon rajoja. Aluksi suunnitelin tekeväni äidistä, ja hän onkin kandidaateista toinen. Mutta hänen ehdotuksensa oli, että tekisin piispa Verschurenistä - tämä houkuttelee erityisesti siksi, että jos tutkimukseni on minkään arvoinen siitä saattaisi olla jopa oikeata hyötyä esim. Fides-lehdelle. Toisaalta piispan elämästä (ainakin sen varhaisemmista vaiheista) voi olla vaikea saada tarpeeksi tietoa, eikä aikaa lähteiden kaiveluun ja haastateltavien hakuun ole loputtomasti. Hmm.